Synnytyssaliin (tai -huoneeseen, mikähän lie nimeltään) päästyäni sain ensimmäisenä kokeilla ilokaasua. Sen hengittäminen on taitolaji ja hetken aikaa siinä meni, että sain hengitettyä sitä oikealla hetkellä. Terävimmän kivun supistuksilta se vei onneksi pois, vaikkakaan en niin siitä kovin apuja saanut kipuihini kuitenkaan. Jossain vaiheessa kätilö sitten sanoi, että kyllä hän nyt pyytää anestesialääkärin laittamaan epiduraalin, sen verran tuskaiselta kuulemma näytin.
Epiduraalia hieman jännitin ennen synnytystä. Ajatus neulan työntymisestä selkärangan sisään tuntui jotenkin pelottavalta. Mutta tässä vaiheessa kipujen kanssa en miettinyt pienintäkään hetkeä, että haluanko puudutteen vaiko en. Sitten kun epiduraali alkoi vaikuttaa, helpotti niiiiiiiiiin paljon. Pystyin jopa nukkumaan pienen hetken. Vaikutus kesti noin pari tuntia ja sitten se loppui aivan yhtäkkiä. Kaikki kipu tuli takaisin ihan sekunnissa. Edellinen supistus ei tuntunut miltään, ja seuraava sitten olikin jo aivan kamala. Huh, sain onneksi lisää puudutetta ja pystyin taas jatkamaan nukkumista hieman.
Kätilö toi minulle ruokaa joskus puolen päivän aikoihin, mutta en oikein pystynyt siinä jännityksissäni ja supistusten keskellä syömään. Mies söi sitten, ettei mene hukkaan. Hän söi myös suurimman osan sairaalakassin herkuista ja eväistä. Semmoinen rohmu tuo minun mieheni, että kaikki kelpaa missä tilanteessa vaan. 😀 Sitten hieman myöhemmin kätilö kävi sanomassa, että pitäisi olla syömättä ja juomatta nyt jonkin aikaa kaiken varalta, jos joutuu leikkaukseen. Sen tarkemmin ei kukaan kertonut mitään, enkä tiennyt, mitä oikeen tapahtuu. Mutta sitten meni jännäksi.
Lääkäri kävi pariin otteeseen tarkistamassa kohdunsuun tilannetta. 4cm olin auki, mutta sen enempää en auennut. Minulle lisättiin oksitosiinitippa, jolla oli kai tarkoitus vauhdittaa synnytyksen etenemistä. Jossain vaiheessa yhtäkkiä huoneeseen tuli kaksi kätilöä ja lääkäri melkein juosten ja sanoivat vaan, että vauvalla on nyt hieman hankala siellä masussa nyt olla. Käännyin erilaiseen asentoon, jossa sitten loppuajan makoilin. Tilanne rauhoittui ja vauvan syke tasaantui hetkeksi (oli kai käynyt todella korkealla jossain vaiheessa, ja sitten pudonnut matalalle). Sitten taas odoteltiin, kunnes tuli lääkäri kertomaan, että "kyllä tilanne on nyt sellainen, että kiireelliseen sektioon päädytään." Sitten romahdin aivan täysin hillittömään itkuun. 😭
Lääkäri koitti rauhoitella ja kävi läpi koko prosessin, jotta tiedän mitä sektiossa tapahtuu. Sitten saatiinkin pari tuntia odotella, että päästään leikkaussaliin. Mies sai rauhoiteltua minua kuitenkin onneksi ennen leikkausta, jotta en ollut niin hysteerinen enää. Mutta kun pääsimme leikkaussaliin ja kuulin ne sanat "noniin ja sitten aloitellaan", niin sitten se taas alkoi. Hysteerinen itku ja tärinä. Pelko siitä, että mitä tapahtuu ja jos meneekin jotain vikaan. Mielessä pyöri vain ne aiemmat sanat: "vauvalla on siellä nyt vähän hankala olla". Mies yritti taas parhaansa mukaan minua rauhoitella, mutta eipä se enää auttanut.
Kaikki tapahtui leikkaussalissa tosi nopeasti ja yhtäkkiä kuuluikin sitten jo vauvan itkua. Sitten sain siihen rinnalle oman, ihanan ja suloisen vauvan. Se tunne on unohtumaton, kun tapaa oman lapsensa ensimmäistä kertaa. 💓💓💓 Katsottiin siinä toisiamme suoraan silmiin ja sillä hetkellä rauhoituin hetkeksi. Siinä se nyt oli, oma pieni vauva. Sitten hetken päästä lapsi ja mieheni lähtivät vastasyntyneiden osastolle ja jäin vielä leikkaussaliin parsittavaksi. Sitten sain jotain rauhoittavaa ja sillä helpotti pahin tärinä ja paniikki. Hetkeksi taisin myös nukahtaa siihen leikkauspöydälle.
Siitä sitten minut vietiin heräämöön, jossa olin aivan luvattoman kauan. Sain onneksi puhelimeni siihen, niin sain katsella kuvia vauvasta, joita mieheni lähetti. Mutta ärsytti niin paljon vain odotella siinä heräämössä, kun mies ja lapsi oli muualla. Varmaan 3-4 tuntia jouduin odottelemaan pääsyä lapseni luo. Sitten pääsin osastolle, ja siellä odotti mieheni lapsen kanssa. Parasta. 💓 Siinä yöllä sitten vielä hetken aikaa ihmettelimme tätä pientä rakasta. Emme saaneet perhehuonetta, joten mieheni joutui lähtemään kotiin yöksi. Yöhoitaja otti vauvan yöksi hoitoon, jotta saisin nukkua sen yön rauhassa. Eihän sitä kyllä kovin malttanut nukkua, kun viestittelimme mieheni kanssa vielä useamman tunnin ja ihasteltiin kuvia vauvastamme. 💓
Sektiohaava lähti paranemaan hyvin ja pääsin jo seuraavana päivänä liikkeelle omin jaloin. Liike on lääke tässäkin tapauksessa, joten pyrin mahdollisimman paljon olemaan pystyssä ja liikkeellä heti seuraavana päivänä. Rajoitusten vuoksi kauas en kyllä päässyt, mutta kävelin osastoa edestakaisin useaan otteeseen päivän aikana. 😀 Lapsi syntyi perjantai-iltana ja maanantaina aamupäivästä pääsimme jo kotiin.
Jälkeenpäin halusin kuitenkin vielä lääkärin kanssa jutella siitä, että miksi tässä kävi näin. Selvisi, että napanuora oli niin lyhyt, että sen takia lapsi ei päässyt synnytyskanavassa laskeutumaan tarpeeksi alas eikä siksi synnytys edennyt. Ja samaisesta syystä kai sitten aiheutui vauvalle hieman tukalaa oloa masussa. Onneksi tilanne saatiin nopeasti pelastettua, eikä kerennyt aiheutua mitään ongelmaa. Selvittiin siis vain säikähdyksellä. Leikkauskin sujui ongelmitta, eikä mitään kummallisempaa sen puolestakaan tullut. Mutta aivan äärimmilleen sain kyllä stressitasoni venytettyä, kun ei tiennyt, mitä tapahtuu ja mitä odotellaan. Seuraavan kerran synnytystoiveisiin aion kirjoittaa, että haluan tietää ihan tasan tarkkaan aivan joka asian, mitä tapahtuu.
Onneksi kuitenkin kaikki päättyi loppupeleissä hyvin. Eikä jäänyt (toivottavasti) mitään pelkoja tai ahdistavia ajatuksia synnytyksestä tai sektiosta. Lääkäri sanoi, että tämä lyhyt napanuora on harvinaisempi, mutta silti melko yleinen, mutta tuskin seuraavassa raskaudessa on samanlaista tilannetta. Joten uskoisin, että ei tarvitse seuraavassa synnytyksessä tätä edes pelätä. Alatiesynnytys on siis aivan täysin mahdollinen seuraavassa synnytyksessä. Toivoisin kokevani myös normaalin alatiesynnytyksen jossain vaiheessa.
Lantionpohjalihaksia aloitin treenaamaan noin kahden viikon kuluttua, jotta palautuminen olisi nopeampaa. Mitään sen kummempaa treeniä en ole vielä uskaltanut tehdä, mutta alkaa olla jo sellainen tunne, että vatsalihaksia tekisi mieli treenailla. Pidemmillä kävelylenkeillä alkaa tulla selkä kipeäksi, kun ei ole oikein vatsalihaksista tukea. Mutta nopeasti palauduin, ainakin uskoakseni, joten tästä on varmasti helppo jatkaa prosessia.
💓💓💓
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti