Käytiin nt-ultrassa viikolla 12+5. Aluksi jännitti ihan hirveästi, että mahtaakohan pieni olla enää edes hengissä, kun ei minulla painokaan ole noussut yhtään. Hoidimme pari muutakin asiaa siinä samalla ennen ultraan menemistä, joten olimme paikalla hyvissä ajoin. Onneksi olimmekin, koska emme olleet aiemmin käyneet, niin piti hieman paikkaa etsiä. Miehellä meinasikin jo mennä hermot minun Googlemaps-ohjeisiin, kun kartanlukutaitoni ei ole parhaimmasta päästä. 😂🙈
Löydettiin kuitenkin perille. Puolisen tuntia jouduttiin odottelemaan ja kerkesin siinä välissä jo panikoimaan kaiken mahdollisen. "Entä jos se ei olekkaan elossa? Tai jos sillä onkin kolme kättä ja viisi jalkaa? Tai jos niskaturvotusta onkin liian paljon?" Mies yritti vähän toki rauhoitella, mutta luulempa, että sain myös hänet siinä tilanteessa hieman stressaantumaan. 😂🙈
Lopulta päästiin vastaanotolle. Hetimiten sitten sainkin mennä tutkimuspöydälle makoilemaan ja alettiin tutkimaan. Mieheni tarttui minua kädestä kiinni. Varmaan häntäkin jännitti. 💕 Kätilö (en ole varma kyllä hänen ammattinimikkeestään, ei tainnut tulla puheeksi edes) sanoi, että hän ensin itse hieman tarkkailee ja mittailee ja säätää laitteitaan, ennen kuin puhuu mitään. Hyvin nopeasti hän sittten alkoikin esittelemään meille pienokaistamme.
Ensin hän onnitteli erittäin eläväisestä sikiöstämme. Se tunne, kun hän näytti, missä on kädet ja jalat ja kaikki. Ja kun nähtiin, kun pienokainen siellä heilutteli käsiä ja jalkojaan. Hän huiskutti sieltä meille. 💕 Käsiä ja jalkoja löytyi kaksi kappaletta, pääkin oli tallessa ja aivojen molemmat puoliskot sieltä oli myös tunnnistettavissa. Luiden alut näkyi selkeästi ja kaikki näytti olevan normaalisti. Sykettäkin kuunneltiin, 150 oli lukema ja normaali kuulemma sekin. Napero heilui siellä kovasti ja sitten hetken päästä hän sinne väsähti. Saimme hyvän kuvan siinä vaiheessa hänestä.
Kaikki vaikutti siis olevan oikein hyvin. Toivottavasti myöhemminkään ei paljastu mitään huolestuttavaa. Sukupuolta ei kuulemma kovin hyvin pystynyt veikkailemaan, mutta kätilö sanoi, että hyvin pienen pienen pieni mahdollisuus on jotain päätellä ja mahdollisesti voisi olla tyttö. Mutta varmaksi ei voinut millään tavalla sanoa, kun niin kovasti hän siellä heilui ja kikkaili. Nyt ollaan miehen kanssa väitelty siitä, kumpi se nyt todellisuudessa voisi olla. Mies väittää edelleen tehneensä pojan, mutta jotenkin tämä pahoinvointi ja kaikki muu mielestäni viittaisi tyttöön. Mutta ehkä sitten rakenneultrassa saataisiin paremmin selville. Vaikkakaan sillä ei ole merkitystä, ihan kumpi tahansa niin hän on kyllä niin tervetullut ja toivottu. 💕
Kätilö laskeskeli myös mahdolliset riskilukemat kahdelle eniten esiintyvälle kromosomipoikkeavuudelle ja erittäin pienet todennäköisyydet oli. Senkin puolesta kaikki pitäisi olla ihan hyvin. Niskaturvotuskin oli normaali. 😊
Aika tuntuu menevän nyt todella nopeasti. Tällä hetkellä on menneillään jo rv18, huomenna vaihtuu jo rv19. Ihan kohta siis puoliväli!!! Eikä olla kyllä vielä kaikille edes kerrottu raskaudesta. Läheisimmät ihmiset tietävät, mutta esimerkiksi omalla työpaikallani vain muutama työkaveri tietää. Vielä ei jostain syystä ole uskaltanut kertoa kaikille. En kyllä oikein edes tiedä, mitä pelkään siinä kertomisessa, mutta ei vain jotenkin ole vielä halunnut kertoa.
Edelleenkin joka kerta, kun jollekkin uudelle ihmiselle asiasta kertoo, meinaan pillahtaa itkuun onnesta ja siitä onnitteluiden määrästä. 🙈 Tänään olisi tarkoitus mahdollisesti käydä vielä miehen isälle kertomassa, kun ei olla vieläkään ehditty hänelle asiasta mainitsemaan. 😄 Hyvähän se on jo tässä melkein puolivälissä käydä kertomassa, eipähän olla liian ajoissa. 😄
Yritän nyt vähän skarpata tämän kirjoittelun kanssa, että ei menisi ihan koko raskausaika ohi ilman, että ehdin tänne mitään laittamaan. 😄 On vain ollut nyt niin paljon hässäkkää töissä ja elämässä muutoinkin, että tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta edes yrittää ehtiä hetkeksi koneen ääreen kirjoittelemaan. Mutta yritän nyt ihan tosissani! 😄
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti